Linda Haapajärvihaapajarvi_linda_image

Tohtorikoulutettava, École des hautes études en sciences sociales

Elokuu vetää lomaa viettävät ranskalaiset aurinkorannalle. Rantaviivan tuntumassa lapset rakentavat hiekkalinnoja, kinuavat suklaamunkkeja ja räpiköivät lämpimissä aalloissa. Perheet viettävät piknikhetkeä, ystävykset rupattelevat aurinkovarjon alla, keveisiin kesäpukuihin sonnustautuneet vanhukset sulautuvat yläosattomien afrodiittojen ja adonisten joukkoon. Kansalaiset vetävät keuhkot täyteen raikasta meri-ilmaa raskaan työvuoden päätteeksi.

Aurinkorannat ovat perinteisesti olleet ainutlaatuinen julkinen tila, jossa on viihdytty ja vilvoiteltu yli luokka-, sukupuoli- tai ryhmärajojen.

Vieläkö rantojen demokraattinen lupaus pitää?

Keski-ikäisen rouvan elokuiset iltapäivätorkut cannesilaisella rannalla päättyivät aseistetun virkavallan toimeenpanemaan pakkoriisuntaan. Rouvan pitkälahkeiset kesähousut, turkoosi tunikamallinen paita ja hiukset peittävä, niskaan solmulle sidottu huivi jättivät rikollisen vähän ihoa näkyviin. Poliisin määräyksestä rouva riisui lyhyen tunikansa, paljasti käsivartensa ja vastaanotti asiattomasta vaateparresta kirjatun 38 euron sakon.

Sakot saaneen rouvan tapaan legginsseihin, kevyeen tunikaan ja olkapäille laskeutuvaan huiviin, hijabiin, pukeutunut perheenäiti kiinnitti niin ikään poliisien huomion elokuisen Cannes’in aurinkorannalla. Tällä kertaa virkavaltaa ei häirinnyt käsivarret verhoava tunika, vaan poliisit määräsivät ystävänsä ja lastensa kanssa rantapäivää viettäneen naista sitomaan huivinsa toisin – koko kangas pään ympärille, solmu takaraivoon, niskan paljaaksi.

Poliisit tulkitsivat naisen vapaasti laskeutuvan huivin uskonnolliseksi symboliksi, joka on heinäkuussa kielletty kaupungin rannalla. Perheenäidin kieltäydyttyä sitomasta hijabiaan määrättyyn tapaan, poliisi käski tämän lapsineen poistumaan rannalta. Naisen kysyessä puhutteliko poliisi mahdollisesti myös ristikaulakorua käyttäviä auringonpalvojia, poliisi vastasi kieltävästi, osan kanssakansalaisista yltyessä aplodeeraamaan ja huutamaan naiselle ”täällä oltavan katolilaisia” ja kehottamaan tätä ”palaamaan sinne, mistä on tullutkin”.

Ulkomaalainen lehdistö on ihmetellyt, mistä ranskalaisrantojen poliisikäytännöissä oikein on kyse. Millä oikeudella poliisi puuttuu yksityishenkilöiden ranta-asuihin? Miksi käsivarsien verhoaminen auringonpaahteelta on Ranskassa rike? Miksi poliisi sekaantuu naisten asusteiden yksityiskohtiin, solmuihin, helmoihin, lahkeisiin ja laskoksiin ja niiden mahdollisiin merkityksiin?

Yksittäistapaukset sijoittuvat välittömästi kymmenkunta ranskalaisia rantakaupunkeja säätämien kunnallisten järjestyssääntöjen kontekstiin. Esimerkiksi Cannes’issa on kielletty pääsy rannalle henkilöiltä, jotka viihtyvät ”asiattomassa, hyviä tapoja ja maallisuutta kunnioittamattomissa” tai ”uskonnollista kuulumista avoimesti osoittavissa” asuissa. Vaikka järjestyssääntöjen sanamuodot liikkuvat yleisellä tasolla, käytännössä virkavalta on sakottanut erityisesti burkiniin pukeutuneita musliminaisia. Niin pääministeri Manuel Valls kuin maan entinen presidentti Nicolas Sarkozy ovat ilmaisseet tukensa uusille järjestyssäännöille vedoten burkinin uskonnollisesti ja poliittisesti provosoivaan luonteeseen.

Burkini, sanojen burka ja bikini yhdistelmä, on vartalonmyötäinen, legginseistä, tunikasta ja hiukset verhoavasta päähineestä koostua uima-asu, jota osa musliminaisista käyttää rannalla. Teknisesti burkini ei juurikaan eroa surffareiden ja sukeltajien märkäpuvuista. Sen vuonna 2004 lanseeranneen Aheda Zanettin tarkoituksena onkin ollut mahdollistaa ranta- ja vesilajejen harrastaminen myös sellaisille naisille, jotka vakaumuksellisista syistä eivät halua käyttää paljastavia vaatteita. Jos Zanettin tavoitteena on siis ollut laajentaa vakaumuksellisten naisten elämänpiiriä ja toimintamahdollisuuksia, mitä pyrkimyksiä ranskalaisen virkavallan edesottamusen voidaan katsoa ilmentävän?

Ranskalaiset kunnanvirkailijat ovat puolustelleet kieltoa erityisesti maallisuusaatteeseen (laïcité) vedoten: julkisessa tilassa ei sovi käyttää uskonnollisesti tunnustukselliseksi luokiteltavia vaatekappaleita tai asusteita.

Myös yleiseen turvallisuuteen on viitattu alleviivaamalla verhoavia asuja turvallisuusriskinä, mutta myös yllättävämmällä tavalla: ”provosoivat” ranta-asut, kuten burkinit, voivat yllyttää kanssakansalaiset ”arvaamattomiin tekoihin”. Burkinit kieltävien sääntöjen on siis ajateltu suojelevan muslimikansalaisia suivaantuneelta valtaväestöltä. Burkinin on myös esitetty olevan uhka rantojen hygieniatasolle ja häiritsevän mahdollisia pelastustoimia rantavahtien ollessa kokemattomia pelastamaan täyspukeisia uhreja. Burkinikiellon on ehdotettu myös suojelevan naisten oikeuksia: siinä missä pikkubikinit nykyään symbolisoivat seksuaalista vapautta, burkini heijastelee ranskalaisten kunnanisien mukaan patriarkaattia.

Järjestyssääntöjen asettaminen ja ”asiattomista asuista” sakottaminen asettuvat kuitenkin myös terrori-iskujen ravisteleman ranskalaisen yhteiskunnan laajempaan kontekstiin. Vaikka häveliäästi kylpevät naiskansalaiset eivät olekaan tosiasiallisesti uhanneet Ranskan sisäistä turvallisuutta, he ovat kesän aikana joutuneet maata vaivaavan moraalipaniikin symboleiksi. Sisäsyntyisten terroritekojen kanssa kamppailevat poliitikot ovat nostaneet maallisuusaatteen vahvistamisen yhdeksi keskeisistä keinoista yhtäältä torjua nuorten ranskalaisten radikalisoitumista ja toisaalta edistää kansallista yhtenäisyyttä.

Ongelmalliseksi tämän lähestymistavan tekee kuitenkin maallisuusaatteen viimeaikaisen politisoitumisen luonne.

Ranskalainen tapa tuottaa yhteiskunnallista eheyttä, integraatiota, on perinteisesti nojannut ajatukselle ”yhdestä ja jakamattomasta” tasavallasta (la République une et indivisible), jonka peruspilareihin kuuluvat ajatus yksilöllisestä kansalaisuudesta ja neutraalista poliittisesta ja julkisesta tilasta, johon tasavertaisena osallistuakseen kansalaisten odotetaan kätkevän uskonnolliset tai etniset identiteettinsä ja tapansa visusti yksityisen elämän piiriin (Bertossi, 2016).

Alun perin vuoden 1905 laki, maallisuusaatteen peruskivi, erotti kirkon ja valtiovallan tiukasti toisistaan ja takasi kaikille kansalaisille vapauden harjoittaa valitsemaansa uskoa vailla valtion väliintuloa ja tukea. Myöhemmin laïcitésta on kuitenkin tullut keskeinen keino rajata maan muslimivähemmistö kansalaisyhteisön ulkopuolelle. Siitä huolimatta, että maan menneisyys siirtomaavaltana ja laajan työsiirtolaisuuden kohteena on muodostanut Ranskaan eurooppalaisesti varhain suuria vähemmistöryhmiä, etnisellä ja uskonnollisella monimuotoisuudella ei ole Ranskassa tunnustettua asemaa. Vähemmistöjen olemassaolo ja oikeudet lakaistaan tyypillisesti maton alle vetoamalla siihen, että erityisesti jälkikoloniaalisten – arabiankielisten ja islaminuskoisten – väestöryhmien ”kommunitaristinen” käyttäytyminen muodostaa uhan ranskalaiselle yhteiskunnalle (Amiraux & Simon, 2006).

Tämä aatteellinen perimä heittää epätasaisen varjonsa tasavaltalaisen aurinkorannan ylle. Se tekee loogisesti ymmärrettäväksi virkavallan ja (katolisen) valtaväestön tarpeen vimman säädellä musliminaisten ranta-asuja. Se ei kuitenkaan tee hyväksyttäväksi muslimivähemmistöön kohdistuvaa järjestelmällistä syrjintää. Jos vähäpukeisuusvaatimus haluttaisiin oikeuttaa yleisen turvallisuuden nimissä, tulisi virkavallan väliintulo aurinkorannalla ulottaa kaikkiin löysiin, pitkähihaisiin ja –punttisiin, peittäviin asuihin, mikä kuulostaa absurdilta yksilönvapauden näkökulmasta.

Jos todella haluttaisiin suojella muslimivähemmistöä valtaväestön arvaamattomilta reaktioilta, burkinikieltoa tehokkaampiin keinoihin voitaisiin laskea matala kynnys puuttua viharikoksiin ja yksityisyyden loukkaamiseen. Jos hygienia- ja hengenpelastushuolet todella kalvaisivat viranomaisten mieltä, uimashortsien ja märkäpukujen käyttö, roskaaminen, lemmikkieläimien ja flunssaisten kansalaisten oleskelu rannalla voitaisiin yhtä hyvin laskea terveen rantaelämän riskitekijöiksi.

Kun näin ei kuitenkaan ole, on syytä tarkastella burkinikieltoa uutena ilmentymänä Ranskaa vaivaavasta islamofobiasta.

Abdellali Hajjat ja Marwan Mohammed (2013) osoittavat islamofobian perustuvan uskonnolliseen toiseuttamiseen. Yksilöt, jotka näyttävät islaminuskoisilta esitetään ainoastaan ranskalaiselle yhteiskunnalle vieraan ja vastakkaisen uskontonsa määritteleminä. Sosiologit katsovat islamofobian saaneen modernin muotonsa 1980-luvulla, ranskalaisen yhteiskunnan herätessä pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten pysyvään asettumiseen ja siten muslimivähemmistön muotoutumisen maan rajojen sisälle. Sen jälkeen niin autotehdastyöläisten lakkoilu, huivin käyttäminen koulussa, lähiömellakat kuin terrori-iskut on typistetty uskontoon pohjaavaan tulkintaan. Muslimeiksi oletettujen kansalaisten arkisimmatkin teot tulevat ymmärretyiksi vain uskonnollisen toiseuden näkökulmasta ja uhkana ranskalaiselle yhteiskuntajärjestykselle.

Burkinikielto kiinnittää lopulta huomion islaminuskon mukaan piirrettyjen kansakunnan rajojen sukupuolittuneisuuteen. ”Seksuaalidemokratian” perusarvojen, seksuaaliseen vapauden ja sukupuolten tasa-arvon (Fassin, 2006) nimissä burkinikieltoa perustellaan myös naisten oikeuksien turvaamisella. Tästä näkökulmasta aurinkorannalla partioivat poliisit suojelevat valtaväestön oikeutta ”neutraalin” julkiseen tilaan muslimeilta ja musliminaisten oikeutta ruumiilliseen itsemääräämiseen muslimimiehiltä. Musliminaisten uhri- ja poliisien sankariaseman korostamien saakin muslimimiehet näyttäytymään tarinan todellisina roistoina.

Terrori-iskuja ja niiden jälkipyykkiä vasten sukupuolittunut kansalaisuuden rajanveto ei yllättä. Esimerkkitapaukset osoittavat kuitenkin, että on hankalaa määritellä poliisin kovistelemat naiset miestensä harjoittaman vallankäytön uhreiksi. Eikö rantakansaan sulautuminen löysässä tunikassa ja huivi pään suojana taikka varsinaisessa burkinissa ole pikemmin merkki kekseliäästä toiminnasta elämäntilanteessa, jota määrittää alituinen ja kärjistynyt neuvottelu kuulumisesta?

Vielä hankalampaa on käsittää miten pakkoriisuminen, sakottaminen ja rannalta poistaminen edistävät naisten kansalaisoikeuksia. Kun poliisi puuttuu muslimiksi tunnistetun naisen pään verhoavan huivin solmimistapaan tai yläosan hihojen pituuteen, mutta jättää ristiriipukset vapaasti roikkumaan toisten kansalaisten kaulaan, onkin syytä kysyä, motivoiko toimintaa todella maallisuusaatteen puolustaminen vai islamia kohtaan tunnettu kammo?

Lähteitä

Amiraux, V., & Simon. (2006). There are no Minorities Here: Cultures of Scholarship and Public Debate on Immigrants and Integration in France. International Journal of Comparative Sociology, 47(3?4), 191?215. http://doi.org/10.1177/0020715206066164

Bertossi, C. (2016). La citoyenneté à la française: valeurs et réalités. Paris: CNRS éditions.

Fassin, É. (2006). La démocratie sexuelle et le conflit des civilisations. Multitudes, 26(3), 123. http://doi.org/10.3917/mult.026.0123

Hajjat, A., & Mohammed, M. (2013). Islamophobie: comment les élites françaises fabriquent le problème musulman. Paris: La Découverte.