Kati Turtiainen, yliopistonlehtori

Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius

Pakolaisten uudelleensijoittaminen on kansainvälisen yhteisön yksi merkittävä ratkaisuvaihtoehto pakolaisten suojelun tarpeen pettäessä. Suomella on pitkät perinteet kiintiöpakolaisten vastaanottamiselle. Vuosikymmenten aikana on kehitetty osaamista ja luotu kuntiin toimivia pakolaisten vastaanottojärjestelmiä. Pakolaisten asettumista on tukemassa myös entistä enemmän maahanmuuttajataustaisten henkilöiden perustamia yhdistyksiä ja muita kolmannen sektorin toimijoita. Lisäksi uusien pakolaisia vastaanottavien kuntien määrä kaksinkertaistui viime vuoden aikana, joten paikallista valmiutta pakolaisten vastaanottamiselle on olemassa.

Vuosittainen pakolaiskiintiön koko on jälleen eduskunnan päätettävänä. Kiintiön kasvattamisen perustelut liittyvät yhtäältä siihen, että näin tavoitetaan kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevat henkilöt uudelleen sijoitettavaksi. Toisaalta kiintiön kasvattamista perustellaan sillä, että se vähentäisi turvapaikkojen hakemisen tarvetta. Pakolaiskiintiöön valituille henkilöille onkin selvää, että uudelleensijoittaminen tarjoaa turvallisemman ja inhimillisemmän vaihtoehdon turvapaikan hakemiselle. Alexander Betts ym. (2016; kts. myös Zetter 2014, 2015) kuitenkin muistuttaa, että tällä hetkellä puuttuu kokonaisnäkemys siitä, mitä kansainvälinen yhteisö saavuttaa pakolaisten uudelleensijoittamisella. Se tiedetään, että suojelun tarpeessa olevien henkilöiden määrä on jälleen kasvanut kuluneen vuoden aikana. Ainoastaan pakolaisia on 22,5 miljoonaa henkilöä, joista 17,2 miljoonaa on YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kirjoilla. Kaiken kaikkiaan kodeistaan eri syistä paenneita on tällä hetkellä 65,6 miljoonaa.

Suomi on noudattanut UNHCR:n määrittelemää pakolaisten haavoittuvaa asemaa kiintiöön valittavien pakolaisten kohdalla. Haavoittuva asema voi syntyä esimerkiksi heikentyneen terveydentilan, iän (nuoruus tai vanhuus) tai sukupuolen (naiset ja yksinhuoltajaäidit) takia. Edellisen kaltaiset tilanteet vaikeuttavat pakolaisten selviytymistä pakolaisleireillä tai muissa tilapäisissä olosuhteissa. Pakolaisleirien ulkopuolella, esimerkiksi yksityismajoituksissa, elää tällä hetkellä yli puolet eli noin 8,8 miljoonaa UNHCR:n kirjoilla olevaa pakolaista. Tilapäiseksi tarkoitettu suojelu muuttuu yhä useammin pitkittyneeksi pakolaistilanteeksi, jolla tarkoitetaan sitä, että vähintään 25 000 saman kansalaisuuden edustajaa elää tietyssä maassa yhtäjaksoisesti vähintään viisi vuotta. Esimerkiksi Kenian alueella Dadaabin pakolaisleirillä on perheitä, jotka ovat päätyneet sinne jo vuonna 1991 pakolaisleirin perustamisen aikoihin. UNHCR:n (2017) mukaan tällä hetkellä 11,6 miljoonaa henkilöä elää pitkittyneessä pakolaistilanteessa, joka on kaksi kolmannesta kaikista UNHCR:n kirjoilla olevista pakolaisista. Noin 4 miljoonaa heistä on elänyt pakolaisuudessa yli 20 vuotta. Näin ollen UNHCR:n tilapäiseksi tarkoitetusta suojelusta näyttääkin tulevan yhä useammille pakolaisille elinikäisen odottamisen paikka.

UNHCR arvioi vuosittain ne kriittiset alueet, joilta kiintiöpakolaiset tulisi valita uudelleen sijoitettavaksi. Viime vuosien aikana kiintiötä on kohdennettu syyrialaisiin pakolaisiin, joiden keskuudesta myös pääosa Suomeen sijoitetuista pakolaisista on valittu. Näin ollen haavoittuvassa asemassa olevien pakolaisten valinta tapahtuu vuosia pakolaisleireillä odottaneiden henkilöiden lisäksi myös lähivuosien aikana pakolaisen statuksen saaneista henkilöistä. Tällä hetkellä Syyrian sodan seurauksena uudelleen sijoitettuna Suomeen tulleet henkilöt ovat päässeet kolmansiin maihin melko nopeasti, vain muutamia vuosia lähtöalueilta paon jälkeen. Myös uudet kiintiöpakolaisia vastaanottavat kunnat ovat perustelleet päätöksiä akuuteissa kriiseissä olevilta alueilta tulevien henkilöiden tarpeilla. Pitkittyneet pakolaistilanteet ja uusien kriisien tuomat paineet osoittavat sen, että kansainvälisellä yhteisöllä ei ole ollut riittävästi mahdollisuuksia ratkaista pakolaisten suojelun tarvetta riittävällä ja kestävällä tavalla.

Samaan aikaan kun perustellaan pakolaiskiintiön korottamista haavoittuvassa olevien henkilöiden suojelulla, ei tulisi asettaa vastakkain aktiivisesti turvaa hakevien henkilöiden mahdollisuutta saada suojelua. Ei ole olemassa tutkimusnäyttöä siitä, onko uudelleen sijoittuminen vaihtoehto aktiiviselle ja joskus nopealle turvan etsimiselle (Betts ym. 2016). Kotimaassaan epäinhimillistä kohtelua paenneet eivät välttämättä päädy naapurimaan pakolaisleireille tai ylipäätänsä UNHCR:n tilapäiseen suojeluun monista eri syistä. He yrittävät etsiä mahdollisimman pian mahdollisuutta jatkaa normaalia arkea jossakin kolmannessa maassa ja tarvitsevat tähän esimerkiksi salakuljettajien apua. Osa ihmisistä päätyy ratkaisuihin, joissa he yrittävät elättää itsensä toisessa maassa ilman minkään valtion suojelua tai heillä ei ole yksinkertaisesti mahdollisuutta päästä UNHCR:n avun piiriin esimerkiksi tiedon puutteen tai mahdottomien kulkuetäisyyksien takia. Lisäksi ihmiset tekevät myös henkilökohtaisia päätöksiä siitä, jäävätkö he odottamaan pitkäksikin ajaksi lähtömaan tilanteen rauhoittumista.

Kansainvälisellä yhteisöllä on tulevaisuudessa suuria haasteita siinä, miten ihmisten suojelun tarve ja liikkuvuuden muotojen mahdollistaminen toteutetaan erilaisten pakkomuuttoon liittyvien ilmiöiden edessä. Betts (2013) tähdentää sitä, että yksilön kannalta ei ole eroa sillä, minkälaiset ihmisoikeusloukkaukset johtavat suojelun tarpeen syntymiseen. Vaikka kansainvälisellä yhteisöllä on käytössään erilaisia mahdollisuuksia vastata tämänhetkisiin suojeluntarpeisiin, näyttävät ainakin yksittäisten valtioiden suojelun tarpeen arvioinnit jäävän poliittisten ristipaineiden jalkoihin. Suomessa räikeänä esimerkkinä suojelun mekanismien pettämisestä ja ihmisoikeusloukkauksista ovat lapsiperheiden tilanteet, joissa perheen vanhemmista toinen on tullut pakolaiskiintiössä ja toinen joko hakee turvapaikkaa tai perheperusteista oleskelulupaa sitä saamatta. Tällaiset tilanteet kuvastavat yksittäisten valtioiden kyvyttömyyttä arvioida suojelun tarpeita ja samalla toteuttaa kestävää ihmisoikeuspolitiikkaa esimerkiksi perheiden yhdessäolon mahdollistamiseksi. Kiintiöpakolaisten vastaanotto yhtenä suojelumekanismina on osoittautunut toimivaksi malliksi ja siksi pakolaiskiintiön korottaminen on erittäin perusteltua. Pakolaisten uudelleensijoittamisen kehittämisellä voitaisiin lievittää myös akuuteista kriiseistä ja pitkittyneistä pakolaistilanteista syntyneiden suojeluntarpeiden vastakkainasettelua ja tukea pakolaisten mahdollisuuksia riittävän nopeaan tulevaisuuden rakentamiseen.

Kirjallisuus:

Betts, Alexsander, Cuéllar, Mariano-Florentino & Surendra, Aparna (2016) Humanitarian innovation, integration, and the architecture of refugee protection. In: R. Hsu and C. Reinprecht (eds) Migration and Integration, Vienna University Press, 111-136.

Betts, Alexsander (2013) Survival Migration: Failed Governance and the Crisis of Displacement. Ithaca and London: Cornell University Press.

Zetter, Roger (2015) Protection in Crisis: Forced Migration and Protection in a Global Era. Washington, DC: Migration Policy Institute.

Zetter, Roger (2014) Protecting Forced Migrants: A State of the Art Report of Concepts, Challenges and Ways Forward. Bern: Swiss Federal Commission on Migration.

UNHCR (2017) Global Trends – Forced displacement in 2016.