Pasi Saukkonen

VTT, dosentti, CEREN, Helsingin yliopisto

Jukka Könönen kirjoitti kuluvan vuoden kesäkuun Etmu-blogikirjoituksessaan, että muuttoliiketutkimuksessa pitäisi siirtyä metodologisesta nationalismista muuttoliikkeiden autonomiaan. On helppo yhtyä Könöseen siinä, että muuttoliikkeiden tutkimuksessa tarvitaan myös sellaisia teorioita ja lähestymistapoja, jotka ylittävät kansallisvaltion ja siihen kytkeytyvien hallintamekanismien viitekehyksen. Niin ikään olen täysin samaa mieltä siitä, että muuttajien subjektiiviset kokemukset ja näkemykset tuottavat arvokasta tietoa muuttoliikkeen ymmärtämiseen.

Jotkut Könösen mainitsemat käsitykset muuttoliikettä koskevan tutkimuksen nykytilasta ja tulevaisuuden suunnista kaipaavat kuitenkin kommentointia. Samalla voin viedä eteenpäin joitain ajatuksia, joita toin itse esille syyskuussa 2010 ilmestyneessä omassa tutkimuspoliittisessa Etmu-blogikirjoituksessani.

Ensinnäkin olen vahvasti eri mieltä siitä, millaista tutkimusta Suomessa tällä kentällä tehdään. Könösen mukaan tutkimus painottuu Suomessa maahanmuuttajien kotoutumiseen ja monikulttuurisuuteen vastaanottavan valtion näkökulmasta (kursiivi alkuperäinen). Olen vastikään toimittanut yhdessä Tuomas Martikaisen ja Minna Säävälän kanssa kirjaa maahanmuuttajien kotoutumisesta Suomeen. Tämän kokemuksen pohjalta sanoisin, että meillä on tällaista tutkimusta itse asiassa niin vähän, että se muodostaa oman suuren ongelmansa (ks. myös Väänänen ym. 2009).

Akateemiset mitat täyttävää tutkimusta Suomeen muuttaneiden ihmisten sijoittumista suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueille on ylipäätään erittäin rajallisesti. Esimerkiksi tiedot maahanmuuttajien integroitumisesta työelämään ja koulutusjärjestelmään ovat muutaman julkaisun varassa, vaikka näitä pidetään poliittisesti erittäin tärkeinä asioina. Monissa näistäkin tutkimuksista asioita tarkastellaan ennemmin maahanmuuttajien kuin suomalaisen yhteiskunnan perspektiivistä (ks. esim. Wrede & Nordberg 2010).

Könönen myös väittää, että Suomessa korostetaan tutkimuksen neutraalisuutta ja objektiivisuutta. Hän viittaa tässä yhteydessä allekirjoittaneeseen, mutta omassa blogikirjoituksessani esittämäni käsitys oli kuitenkin täsmälleen päinvastainen. Normatiivisista lähtökohdista tehtyä tutkimusta tarvitaan, mutta sitä meillä myös on. Sen sijaan pitäisi olla nykyistä paljon enemmän muuttoliikettä ja maahanmuuttajia sekä niin kotouttavaa kuin kotoutuvaakin yhteiskuntaa viileästi, luotettavasti ja kokonaisvaltaisesti analysoivaa ja systemaattisesti toteutettua tutkimusta. Sellaisen tutkimuksen varassa tieto aihepiiristä ja sen kehityksestä lisääntyisi. Nähdäkseni tämä palvelisi myös kriittistä tutkimusta, joka saisi kunnollisia todisteita väitteidensä ja päätelmiensä tueksi (ks. esim. Larja ym. 2012).

Könönen kirjoittaa, että: ”Monet maahanmuuttotutkijat työskentelevät hallinnollisissa instituutioissa, mikä asettaa haasteita kriittiselle tutkimukselle.” Lisäksi hänen mukaansa ”neutraali paikantamaton tutkimus tarkoittaakin useimmiten hallinnon näkökulmasta tehtyä tutkimusta”. Kuulisin mielelläni perusteluja näille väitteille, mutta eräs toinen ”hallintoon” liittyvä asia on vielä tärkeämpi.

Tutkijapiireissä ilmenee nykyään laajemminkin taipumusta nähdä ”hallinto” jakamattomana yksikkönä, jolla on vain yksi intressi ja yksi näkökulma. Tämä on kuitenkin harhakäsitys, jonka luulisi käyvän selväksi jo vähäisessä vuorovaikutuksessa julkisen hallinnon ja sen edustajien kanssa. Muuttoliikettä ja kotoutumista koskien Suomessa on merkittäviä eroja esimerkiksi valtion keskushallinnon ja paikallishallinnon välillä sekä eri hallinnonalojen välillä. Lisäksi puolueiden käsitykset ja näkemykset poikkeavat suuresti toisistaan, minkä vuoksi myös hallituksen poliittinen koostumus vaikuttaa hallinnossa esiintyviin näkökulmiin.

Julkisen hallinnon legitiimeihin tehtäviin kuuluvat yhteiskunnallisen kehityksen tiedollinen haltuunotto ja kontrollointi sekä valtion tai kunnan kulloinkin määriteltyjen etujen ajaminen. Tämän tehtävän suorittamista on usein perusteltua tarkastella kriittisesti. Toisaalta lukuisat poliittiset ja hallinnolliset edistysaskeleet, joilla on Suomessa parannettu maahanmuuttajien asemaa ja oikeusturvaa sekä luotu kotoutumiselle edellytyksiä, ovat myös niin ikään hallinnosta ja siellä työskentelevistä virkamiehistä lähtöisin tai toteutuneet heidän myötävaikutuksellaan. Tässäkin mielessä hallinto ei ole yksi vaan monta.

Moninaisuus on tässä maailmassa ylipäätään poikkeuksen sijaan sääntö. Se tarjoaa uusia voimavaroja ja näkökulmia, mutta myös uudenlaisia haasteita. Moninaisuus leimaa politiikkaa ja hallintoa, samoin tutkijayhteisöä ja mediamaailmaa. Hyvien asioiden edistäminen edellyttää tämän asian hyväksymistä ja ymmärtämistä. Stereotyyppisen asennoitumisen ja erilaisuuden hylkimisen sijaan kannattaisi luoda rajoja ylittäviä suhteita ja yhdistää voimavaroja, myös tutkimuksessa sekä tutkimuksen ja hallinnon välisissä suhteissa (ks. myös Penninx 2009; Van Langenhove 2012).

Myös eri metodologisten lähestymistapojen välille olisi hyvä rakentaa siltoja muurien sijaan. Könönen puolustaa tiedon hankkimista muuttoliikkeestä ja maahanmuuttopolitiikasta nimenomaan keskustelemalla ja toimimalla siirtolaisten kanssa. Muuttajien subjektiivinen näkökulma on erittäin tärkeä, mutta muuttoliike on niin laaja ja monimuotoinen ilmiö, ettei siitä saada ikinä yksinomaan tuolla menetelmällä luotettavaa kokonaiskuvaa. Kukin maahanmuuttaja on epäilemättä oman muuttonsa paras asiantuntija, mutta yksikään heistä ei voi puhua kaikkien, eikä välttämättä edes kovin monien muuttajien puolesta.

Yksilötason näkemysten ja kokemusten asettaminen laajempiin yhteyksiin vaatii toisenlaista tietoa, etenkin mahdollisimman luotettavia tilastoja asioiden tilasta ja kehityksestä. Tilastot eivät ole koskaan täydellisiä ja niiden käyttämissä käsitteissä on yleensä paljon kritisoitavaa. Ilman määrällisiä tietoja hyödyntävää kunnollista kontekstualisointia subjektiiviset näkökulmat jäävät kuitenkin vaille yleistettävyyttä ja tieteellisen keskustelun vaatimaa kriittistä tarkastelua.

________________________________________________________

Larja, Liisa & Johanna Warius & Liselott Sundbäck & Karmela Liebkind & Irja Kandolin & Inga Jasinskaja-Lahti (2012) Discrimination in the Finnish Labor Market. An Overview and a Field Experiment on Recruitment. Työ- ja elinkeinoministeriö, Helsinki.

Penninx, Rinus & Scholten, Peter (2009) Research-Policy Dialogues on Migration and Integration in Europe. Imiscoe Policy Brief No. 15, June 2009. Http://library.imiscoe.org/en/record/342844

Van Langenhove, Luk (2012) Make Social Sciences Relevant. Nature 484, 442. Http://www.nature.com/nature/journal/v484/n7395/full/484442a.html

Väänänen, Ari & työryhmä (2009) Maahanmuuttajien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan elämän eri osa-alueilla. Työterveyslaitos, Kuntoutussäätiö, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Wrede, Sirpa & Nordberg, Camilla (2010) Vieraita työssä. Työelämän etnistyvä eriarvoisuus. Palmenia: Helsinki.

***************************************************

Vastaus Pasi Saukkoselle

Jukka Könönen

VTM, tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto / Siirtolaisaktivisti, Vapaa liikkuvuus –verkosto

Kirjoitin keväällä kolumnin metodologisesta nationalismista, tutkimuksen paikantuneisuudesta ja muuttoliikkeiden autonomiasta. Pasi Saukkonen vastaa kirjoitukseen peräänkuuluttaen ”viileästi, luotettavasti ja kokonaisvaltaisesti analysoivaa tutkimusta” ja ”luotettavan kokonaiskuvan” luomista maahanmuutosta. Saukkonen kuitenkin sivuuttaa metodologisen nationalismin tai tutkimuksen paikantuneisuuden tuomat epistemologiset ja tutkimuseettiset haasteet – teemat, joista kansainvälisessä keskustelussa on kirjoitettu hyvinkin voimakkaasti. Se tarkoittaako tämä, että nämä kysymykset eivät ole relevantteja suomalaisessa tutkimuksessa, jää epäselväksi.

Saukkonen sekoittaa nähdäkseni kriittisen ja normatiivisen tutkimuksen. Olen eri mieltä mahdollisuudesta tehdä neutraalia epänormatiivista tukimusta – ja siten ”objektiivista” tutkimusta, vaikka Saukkonen ei termiä käytäkään. Maahanmuutto on poliittinen kysymys, johon liittyy perustavia normatiivisia kysymyksiä tasa-arvosta ja ihmisten oikeuksista. Normatiivisuus ei myöskään ole sama asia kuin kriittisyys. Siinä missä kaikki tutkimus on tavalla tai toisella normatiivista, kaikki tutkimus ei ole kriittistä siinä mielessä, että se pohtisi tutkimuskohteeseen ja oman tiedon tuottamiseen liittyviä rakenteita, ehtoja ja valtasuhteita.

Maahanmuuttotutkimus on nuori tieteenala Suomessa, ja monista kysymyksistä tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta. Tutkimuksen luokitteleminen on hankalaa ja eikä välttämättä mielekästäkään. Saukkonen väittää, että kotouttamiskysymyksistä on tehty tutkimusta niin vähän, että se on iso ongelma. Kuitenkin työministeriön teettämän kartoituksen Muuttoliikkeet ja etniset vähemmistöt Suomessa 1999 – 2004 perusteella integraatiokysymykset ovat olleet selkeästi suurin tutkimuksen kohde. Aihe on toki tärkeä, mutta kotouttamistutkimuksessa on aiheellista tarkastella kriittisesti integraation käsitteen tuomaa näkökulmaa ja siihen liittyviä ennakko-olettamuksia yhteisöstä ja identiteetistä.

On tietenkin selvää, että hallinto on monitahoinen kokonaisuus. Tutkimus ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä. Tutkijoiden paikantuneisuuden lisäksi tutkimuksen yhteiskunnallinen ja historiallinen konteksti vaikuttaa siihen, mistä lähtökohdista ja näkökulmista muuttoliikkeitä tutkitaan. Suomessa on suhteellisesti vähän maahanmuuttajia ja myös julkisessa keskustelussa on korostunut maahanmuutto ongelmalähtöisenä kysymyksenä. Merkittävä osa maahanmuuttoon liittyvästä tiedosta on tuotettu hallinnollisesti (kuten tilastot) ja myös tutkimuksen rahoituspolitiikka edistää osaltaan käytännöllisiä ratkaisuja etsivää tutkimusta. Hallinnollisen näkökulman vallitsevuus voi estää muuttoliikkeisiin liittyvän monimuotoisuuden ymmärtämisen.

Vaihtoehtoisen näkökulman merkitys ei ole pelkästään normatiivinen, vaan yksinkertaisesti se, että muuttoliikkeitä on vaikea ymmärtää ilman että otetaan huomioon siirtolaisten toimijuus. Maahanmuuttajien haastatteleminen ei tarkoita automaattisesti, että tutkimus käsittelee aihetta ”alhaaltapäin”. Yhtä lailla empiirisessä tutkimuksessa valtarakenteet voidaan häivyttää näkyvistä. Suomessa on myös tehty tutkimusta, jossa on otettu huomioon niin tiedon tuottamiseen kuin maahanmuuttoon liittyviä valtarakenteita sekä pohdittu tutkijoiden paikantuneisuutta, kuten esimerkiksi jälkikoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa (esim. Keskinen yms. 2009).

Toisin kuin Saukkonen kirjoitustani tulkitsee, en väitä, että tutkimuksen pitäisi pelkästään perustua siirtolaisten lähtökohtiin. Eri aiheista tarvitaan tutkimusta ja myös erilaisista lähtökohdista on mahdollista tehdä kriittistä tutkimusta. Olen samaa mieltä Vesa Puurosen (2006, 52) kanssa siitä, että ”tärkeintä kaikissa tutkimuksissa ja tutkimuksen kehittymisen kannalta olisi, että tutkijat olisivat entistä paremmin tietoisia siitä, mitä he tekevät, mitkä ovat heidän ontologiset, epistemologiset ja metodiset sekä eettiset lähtökohtansa.”

Maahanmuuton politisoituessa julkisessa keskustelussa vaihtoehtoisten näkökulmien ja käsitteiden luominen ja maahanmuuton analysoiminen osana laajempia yhteiskunnallisia muutoksia on entistäkin tärkeämpää. Riskinä on, että tutkimus päätyy alistetuksi politiikalle tai reagoimaan julkisen keskustelun nostamiin kysymyksiin. Kriittinen tutkimus muuttoliikkeistä edellyttää, että otamme huomioon tutkimuksen paikantuneisuuden ja muuttoliikkeisiin ja niiden tutkimukseen väistämättä liittyvät valtasuhteet.

_______________________________________________________

Etnisten suhteiden neuvottelukunta (2004) Muuttoliikkeet ja etniset vähemmistöt Suomessa 1999 – 2004. Työministeriö, Helsinki.

Keskinen, Suvi; Tuori, Salla; Irni, Sari; Mulinari, Diana (eds.) (2009) Complying With Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Ashgate Publishing Limited, Farnham.

Puuronen, Vesa (2006) Näkökulmia etnisten suhteiden tutkimukseen Suomessa. Teoksessa Tuomas Martikainen (toim.) Ylirajainen kulttuuri. SKS, Helsinki.