Karina Horsti

YTT, Akatemian tutkijatohtori, CEREN, Helsingin yliopisto

Saara Pellander

VTM, tohtorikoulutettava, Yhteiskuntahistoria, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto


Perheeseen liitetään paljon yhteiskunnallisia normeja ja merkityksiä. Keskustelut perhesiteiden perusteella muuttamisesta Suomeen peilaavat näitä yhteiskunnallisia normeja ja asettavat rajoja sille, millainen perhe on sosiaalisesti hyväksytty. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ”perhe” on ollut keskeinen käsite julkisessa maahanmuuttokeskustelussa. Erityisesti viime vuosien aikana käsitykset perheistä ja perhesiteiden perusteella muuttamisesta ovat kärjistyneet ja polarisoituneet.

Olemme käyneet läpi perhettä ja maahanmuuttoa koskevat Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja eduskunnan täysistunnon keskustelut vuosilta 1999–2010. Nämä kaksi arvostettua ja näkyvää julkisen keskustelun foorumia tarjoavat mahdollisuuden tutkia, millä tavoin julkiset keskustelut perheestä ja maahanmuutosta ovat viimeisen vuosikymmenen aikana muuttuneet.

Julkinen keskustelu ulkomailta muuttavista perheenjäsenistä ja perheiden kotoutumisesta kietoutuu kolmen ongelman ympärille. Ongelmat on nähtävä sosiaalisesti rakennettuina ”ongelmakehyksinä” – ei luonnollisesti olemassa olevina ongelmina. Julkisessa puheessa poliitikot ja toimittajat tulkitsevat maahanmuuttoa ja kototutumista ongelmakehysten valossa.

Perhesiteiden solmimista on käsitelty ensisijaisesti epärehellisenä keinona saada oleskelulupa. Erityisesti tässä yhteydessä keskustelu kohdistuu somalialaistaustaisiin, joihin julkisessa puheessa kohdistetaan epäilyä perhesiteiden ”aitoudesta”. Helsingin Sanomien pääkirjoitusten ja eduskunta-aineiston vertailu paljastaa, että yksittäisten politiikkojen luomat metaforiset maahanmuuton leimaamiseen tähtäävät ilmaisut muuttuvat osaksi julkista kielenkäyttöä. Esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella silloinen sisäministeri Kari Rajamäki nosti esiin ”ankkurilapsi” määritelmää, ja termi tarttui julkiseen kielenkäyttöön. Kiinnostavaa on, että ensin Helsingin Sanomat puhui ”ankkurilapsista” lainausmerkeissä, mutta 2000-luvun loppupuolella käsite on löytänyt tiensä journalistiseen kielenkäyttöön ilman lainausmerkkejä.

Toinen tapa käsitellä perheitä maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa liittyy perheisiin väkivallan ja vaaran paikkoina. Näissä keskusteluissa ongelmina nähdään ”toisten” väkivaltainen perhekulttuuri: erityisesti naiset esitetään oman kulttuurinsa uhreina. Ruotsin kunniaväkivaltatapauksia pidetään varoittavana esimerkkinä Suomelle (ks. myös Keskinen 2009). Pelkkä väkivallan sitominen kulttuuriin estää väkivaltaan ja parisuhteisiin liittyvien ongelmien erittelyn. Se peittää alleen yhden merkittävimmistä maahanmuuttoon ja sukupuoleen liittyvistä ongelmista. Oleskelulupa sitoo puolisot toisiinsa ensimmäisten vuosien aikana, myös sellaiset parit, joissa toinen puolisoista on Suomen kansalainen. Tällaisissa tapauksissa väkivaltaisestakin liitosta eroaminen on monille mahdotonta. Tämä näkökulma ei ole noussut mediassa eikä eduskunnassa keskeiseksi teemaksi, eikä esimerkiksi suomalaisten puolisoiden ja heidän ulkomaalaisten perheenjäsentensä eriarvoista asemaa käsitellä juuri lainkaan.

Kolmas perhemuuttoa kehystävä ongelmavyyhti on hyvin mediakeskeinen, ja poikkeaa keskeisellä tavalla kahdesta muusta kehyksestä. Nyt ongelmaksi määritellään ulkomaalaisten perheiden sijasta suomalaisen yhteiskunnan arvot. Vuonna 2009 Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksissaan harvinaisella tavalla kantaa Suomen kansalaisten iäkkäiden sukulaisten oleskeluluvan puolesta. ”Isoäitikeskustelu” oli kirkon, kansalaisjärjestöjen sekä kahden perheen nostama mediavetoinen kampanja, johon poliitikot tarttuivat aiheen saatua nostetta mediajulkisuudessa. Erityisesti kristillisdemokraattiset edustajat ajoivat omaa konservatiivista ja heteronormatiivista politiikkaansa ”isoäititapauksen” imussa. Poikkeuksena aiemmasta, näissä keskusteluissa ulkomaalaisten perhesuhteet esiintyivät lämpiminä ja läheisinä, suomalaisten perhesuhteet sitä vastoin etäisinä ja kylminä. Kahden iäkkään naisen sukupuoli, ikä ja uskonto toimivat leikkauspisteenä, joka mahdollisti heidän asettamisensa suomalaisen perhekäsitysten ja kylmän byrokratian uhreiksi.

Kaksi ensimmäistä ongelmakehystä kytkeytyvät suomalaisen yhteiskunnan tuottamaan etniseen hierarkiaan (Suurpää 2002), jossa erityisesti somalialaistaustaiset määritellään ”vieraammiksi kuin toiset vieraat” (ks. Ahmed, 2000). Analyysimme osoittaa, että vuosien aikana juuri somalialaisesta perheestä puhutaan suomalaisessa keskustelussa äärimmäisenä ”toisena”, ja heidät esitetään maahantulorajoitusten kiertäjinä sekä vaarallisina omille perheenjäsenilleen. Vaikka jotkut eduskuntaryhmät yrittävät esittää vaihtoehtoisia näkemyksiä, perussuomalaisten, Kokoomuksen, Keskustan ja SDP:n maahanmuuton rajoittamista ajavat edustajat dominoivat keskustelua, joka lopulta näyttää kallistuvan ulkomaalaislain jatkuvan tiukentamisen kannalle.

Maahanmuuttoa käsitellään Suomessa vahvasti kansallisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta. Maahanmuuton ”kulttuuristaminen” pitää yllä jakoa ”heihin” ja ”meihin”, mikä piilottaa rakenteelliset ihmisoikeusloukkauksiin liittyvät ongelmat.

___________________________________________________

Ahmed, S. (2000) Strange encounters. Embodied Others in post-coloniality. London: Routledge.

Keskinen, S. (2009) ‘‘Honour-Related Violence’ and Nordic Nation-Building’, in Keskinen,
S., Tuori, S., Iirni, S. and Mulinari, D. (eds) Complying with colonialism: gender, race
and ethnicity in the Nordic region
. Surrey:Ashgate Publishing Ltd.

Suurpää, L. (2002) Erilaisuuden hierarkiat. Suomalaisia käsityksiä maahanmuuttajista,
suvaitsevaisuudesta ja rasismista
. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.