Päivi Harinen

Yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto, yhteiskuntatieteiden laitos

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa itse kukin on miltei velvoitettu puolen valintaan. Kansainvälistymisen ja nationalismin ristipaineessa on puhuttava itsensä ja oma ideologinen asennoitumisensa joko monikulttuurisuuden kannattamisen tai sen vastustamisen diskursseihin. Myönteinen kansainvälistymis- ja monikulttuurisuuspuhe läpäisee nykyään lähes kaiken ohjelmallisesti ja muodollisesti artikuloidun: strategiat, visiot, kansalliset ja paikalliset politiikkaohjelmat sekä opetussuunnitelmat. Toisaalta myös vastavirtaan pyristelevät ovat tehneet torjuvaa aatettaan näkyväksi ja kuuluvaksi. Säännöllisin väliajoin muutosvastarinta ja rasismi purkautuvat arjessa konkreettisiksi ilki- ja väkivallanteoiksi. Väkivaltaisuudet luovat pelkoa ja rajoittavat ihmisten tasa-arvoista mahdollisuutta liikkua yhteisissä tiloissa. Viranomaiset puolestaan joko tarttuvat tällaiseen rikollisuuteen tai jättävät tarttumatta siihen.

Näkyvän rasisminvastaisen kansalaistoiminnan tavat ja paikat arjen kohtaamisissa tuntuvat kuitenkin olevan vaikeasti hahmotettavissa. Rasismin tuomitseva mutta hiljaiseksi jäävä enemmistö onkin monessa keskustelussa määritelty rasismin ja kulttuurisen suvaitsemattomuuden mahdollistavaksi ihmisryhmäksi. Kriittistä massaa kutsutaan mahdollistamaan ja tukemaan muutosta, mutta tämä massa on usein hyvin hiljaa. Rasismia kohdattaessa on helpompaa ja turvallisempaa kääntää päänsä poispäin kuin ottaa siihen avoimen tuomitseva kanta. Tuomitsemalla rasismin ääneen yksilö asettaa itsensä ja läheisensä alttiiksi erilaisille reaktioille. Yleensä he, jotka nousevat näkyvästi vastustamaan rasismia, asettautuvat myös monenlaisen pelottelun, uhkailun ja loanheittelyn kohteiksi. Vaikenemisen ja silmien sulkemisen strategian murtaminen saattaa ahdistaa, koska siihen liittyy riski antautua avoimeen konfliktiin. Kaikenlainen ”anti”-toiminta voi tuntua vieraalta sellaisesta, joka muutenkin arastelee äänekästä ja kollektiivisuuteen velvoittavaa ismi-liikehdintää.

Vaikenemisen ja pään pois kääntämisen vaihtoehdoksi käynnistettiin Joensuussa vuonna 2010 muodollisesti järjestäytymätön Meille saa tulla -kansalaiskampanja. Parivuotisen historiansa aikana kampanja on pyrkinyt tarjoamaan paikallisen areenan niille rasisminvastaista asennettaan ilmaisemaan haluaville, joille kiihkeä agitointi asioiden puolesta on vieras tai pelottava tapa toimia. Kampanjan pontimena toimi kaupungissa tuolloin yleistynyt rasistinen ilkivalta, jonka kohteiksi monen kampanja-aktivistin ulkomaalaistaustaiset ystävät ja opiskelutoverit olivat joutuneet. Ilkivalta tuntui leviävän kaupungissa kulovalkean tavoin ilman, että kukaan olisi julkisesti tarttunut sen torjuntaan. Myös erilaisten ”maahanmuuttokriittisten” tarrojen ja muiden viestien ilmaantuminen sinne tänne julkiseen tilaan herätti kampanjaa käynnistelevät kysymään: Tällaisessa kaupungissako haluamme elää? Suostummeko sulkemaan silmämme ja suumme rasistisen rekvisiitan edessä, kun kuitenkin tiedämme, että tarrojen levittäjät eivät edusta läheskään kaikkien kaupunkitilassa liikkuvien ja elävien näkemystä?

Kampanjaa käynnistettäessä etsittiin jonkinlaista jokamiehen ja -naisen arkeen mahtuvaa tapaa osoittaa, että Joensuussa on muunkinlaista ilmapiiriä ja asennetta kuin ulkomaalaisvastaista monikulttuurisuuden torjuntaa. Meille saa tulla -toiminnan kaltaiset avoimet kansalaiskampanjat tarjoavat hyvän areenan mielipiteen ilmaisuun niille, jotka haluavat lopettaa vaikenemisen ja silmiensä sulkemisen omalla tavallaan ja omassa lähiympäristössään. Kampanjaan ei liity velvoitetta agitoitua julkisesti ja äänekkäästi. Vaikka Meille saa tulla -toiminnan perusidea on olla rasismia ja sen erilaisia ilmituloja vastaan, kampanjassa korostuvat sellaiset myönteiset ilmaisut kuin ’puolesta’, ’vapaus’, ’yhteinen’, ’vieraanvaraisuus’ ja niin edelleen. Meille saa tulla luotiin mahdollisuudeksi osoittaa mieltään pienimuotoisesti ja tavanomaisessa toiminnassa: kantamalla pientä pinssiä, kiinnittämällä Meille saa tulla -tarra ovipieleen ja polkupyörään, toivottamalla erilaiset ihmiset tervetulleiksi naapurustoon ja osallistumalla yhteiseen tekemiseen heidän kanssaan.

Kampanjan myönteinen ilme on herättänyt positiivista vastakaikua sekä ”tavistasolla” että erilaisissa julkisissa organisaatioissa, kaupungin ja yliopiston hallintoja myöten. Se on tavoittanut eri-ikäisiä ihmisiä ja toiminta on otettu helposti osaksi monia paikallisia yhteistyöverkostoja. Meille saa tulla –kampanja on arkisen ihmisläheinen mutta samalla sen toiminta on linjassa virallisten, ohjelmallisten politiikkojen kanssa. Näin se tarjoaa paikallisille politiikkaohjelmille mahdollisuuden muuttua konkreettiseksi eletyssä elämässä toteutuvaksi toiminnaksi sen sijaan, että ne luutuisivat kuolleiksi kirjaimiksi organisaatioiden vuosittain karttuviin visio- ja missiokokoelmiin. Koska kampanja ei ole rekisteröitynyt yhdistykseksi, siinä ei ole tarvittu muodollista organisoitumista, virallisia jäsenyyksiä, tilejä tai projektikoodeja. Ilman koordinaatiovastuuta avoin kansalaistoimintakaan ei näytä sujuvan, mutta siitä huolehtimisen vastuuta voi jakaa ja vaihdella.

Meille saa tulla -kampanjan hiljainen, arkinen ääni on alkanut kantaa. Rasismin tuomitseva kriittinen massa aktivoituu kampanjan puitteissa tänä keväänä Lieksassa, jossa myöskään ei haluta enää vaieten katsoa vierestä sitä, että yhteinen tila ei ole kaikille yhdenvertaisesti avoin ja turvallinen – saati kääntää päätä kokonaan poispäin.

www.meillesaatulla.net